Oppimisen pääkaupunki osa 2!

3. Subjektiivinen päivähoito-oikeus on palautettava.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on sekä lapsen että vanhemman etu. OECD:n tutkimusten mukaan jokainen varhaiskasvatukseen satsattava euro on seitsemän euron tuotto tulevaisuuteen. Yksilöllinen päivähoito vaatii lasten kohtaamista päiväkotiarjessa ja aikaa olla lasten kanssa. Kunkin lapsen tunne-elämää ja ajatuksenkulkua pääsee ymmärtämään ainoastaan ajan kanssa. Säästöt pienten lasten arjesta saattavat vaikuttaa negatiivisesti pitkälle tulevaisuuteen. Samalla varhaiskasvatuksen monipuolisuus pystyy säilymään suuremmalla työntekijämäärällä ja työnjakoa henkilöstön välillä voidaan kehittää, kun huolehdittavien lasten määrä ei ylitä seitsemää.

Jyväskylä sitä paitsi laskee tällä hetkellä suhdeluvun hieman soveltaen, eli jos ryhmässä on 8 lasta, josta kaksi on puolipäiväistä – toinen lapsi tulee aamulla ja haetaan keskipäivällä ja toinen lapsi puolestaan tulee keskipäivällä ja haetaan ennen kuin päiväkoti sulkeutuu, lasketaan tilanne niin, että nämä kaksi puolipäiväistä lasta ovat yhteensä yksi kokopäiväinen lapsi. Tuloksena tässä on se, että vaikka virallisesti päivähoitoryhmässä on tämän laskentatavan mukaan 7 lasta, joutuvat he kuitenkin suunnittelemaan päivänsä 8 lapsen toiminnan mukaan.

Vanhemmalle, joka on ollut pikkulapsivaiheen aikana kotona, subjektiivinen päivähoito-oikeus on yksi tärkeimmistä yksittäisistä työhalukkuutta lisäävistä tekijöistä. Meidän täytyy kohdella jokaista lasta yhdenvertaisesti ja tarjota samalla jokaiselle vanhemmalle paremmat mahdollisuudet työllistyä.

4. Osaamisen päivittämisestä on tehtävä helppoa.

Kuulun siihen sukupolveen, jolle kerrottiin satuja suurten ikäluokkien eläköitymisestä johtuvasta avautuvista työpaikoista. Yhteiskunta muuttui nopeammin kuin moni osasi arvata ja julkisen sektorin leikkaukset leikkasivat sieltä myös työpaikat. Projektimaailma tuli ja töiden saanti muuttui entistä epävarmemmaksi.

Yksi tämän kehityksen positiivisista puolista tässä tilanteessa on se, ettei työllistyminen ole enää ihmisarvon mittari. Toimeentulon ja mielekkään tekemisen saanti on tästä huolimatta asioita, jotka ovat monelle erittäin tärkeitä. Tätä täytyy tukea sillä, että mahdollisuuksia kouluttautua olisi aiempaa enemmän ja oman osaamisen päivittäminen tulisi entistä sujuvampaa ilman, että työnhakija joutuisi jatkuvaan harjoittelukierteeseen tai työvoimatoimiston byrokratiakierteen uhriksi. Tähän en tiedä vielä ratkaisua, mutta kuulen mielelläni lisää teidän mietteitä aiheesta!